How I met my neighbors

Meillä on pari kanaa ja kukkoa, tässä niistä elegantein. Tosin sain kuulla, että kukkoja ei ole pian enää kun ne stressaa kanoja.  Sorry boys, tuomionpäivä lähestyy.

Kävi siis niin, että muutin uuteen perheeseen viime torstaina. Siitä johtuen näinä ja tulevina päivinä huoneeni sijaitsee Souto de Cima nimisessä pikkukylässä, jonka pienesta populaatiosta varmastikkin puolet on uusia "host-täteja,-setiä,-serkkuja-mummoja" and so on. Tässä uudessa perheessä on nyt myös se kauan kaipaamani koira, nimeltään Axel.
Pari päivää sitten, sain idean lähteä rentouttavalle sunnuntaikävelylle sen kanssa, tutkiskelemaan vähän lähiympäristöä. No siinä sitten kysyin, että voiko koiran päästää vapaaksi, kun se oli kuin raketti siinä jaloissa pyörimässä.  Lupa myönnettiin, mutta varoitettiin että sitä ei saa ikinä kiinni ilman kinkkua.
No mutta, koska nerokas suunnitelma oli, että annan sen juosta takapihalla energiansa pois, jonka jälkeen haen kinkkua ja lähden sen kanssa juoksemaan, joten ajattelin, että mikäs siinä; kyllä minä nyt aina yhden koiran kanssa pärjään. Suunnitelmassa oli vaan yksi aukko.
Heti kun kyseinen eläin tunsi vapauden koittaneen, lähti se juoksemaan täysin väärään suuntaan ja pian takapiha oli kaukainen muisto vaan. No sinne jäivät kinkut ja minä pötkin perään lenkkarit kaarteissa vinkuen. Ajattelin sitten että, no mutta kyllä se takaisin tulee ja tuskin se yksin nyt kauhean kauaksi lähtee, kun kuulema niin hyvin aina talon lähellä pysyy. Kuinka väärässä olinkaan.

Ja sinne me lähdettiin.

Koira pinkoo koko energiallaan kohti metsää ja minä pingon perässä naama punaisena. Siinä ohitamme sitten yhden naapurin miehen joka haravoi ja jonka vuohet katsovat meitä epäuskoisina. Koira sitten päättää jättää merkkinsä maailmalle juuri tämän miehen postilaatikon pieleen, mutta jää oikein kohteliaasti odottamaan, että minäkin kerkeän juosta paikalle. Siinä vaiheessa olin onneksi löytanyt jostain jonkun risun, millä sain husittua otuksen taas vauhtiin.
Kohta olimmekin jo metsän siimeksessä ja nenääni kantautuu kummallinen haju. Pian löydän otuksen; epämääräisestä eritteestä pyörimästä. No mutta eihän siinä sitten mitään, husin sen jälleen vauhtiin ja onneksi samaan suuntaan josta oltiin tultukkin ja jatkan vastentahtoista juoksulenkkiäni. Ohitamme jälleen taas saman miehen, joka jatkaa tyynesti haravointiaan.

Itse pääpiru

Eteen tulee jälleen uusi risteys, josta käännymme jälleen väärään suuntaan ja talosta näkyy enää piippu vaan. Siinä sitten juoksemme taas kohti uusia taloja, kun Axel lähtee tutustumaan naapurin koiriin (jotka onneksi olivat häkissä). Minä taas kepillä husin ja huudan suomea, portugalia ja englantia sekaisin kun lenkkimme jatkuu napurin pihan poikki kohti uusia taloja.
Mutaiset lenkkarit vinkuen taas matka jatkuu ja tapaan toisen naapurin, joka ilmestyy kuin pelastava enkeli oman talonsa porteille ja estää otuksen pääsyn sinne. Olin jo kiittämässä, kun koira yhtäkkiä päättää lähteä pinkomaan takaisin sinne mistä tulimme. Koska jo tunsinkin paikat, juoksen vaan takaportista sisälle ja etuportista ulos. Tätä sitten jatkamme ja kokoajan toivon, että joku ei tule häätämään meitä pois kivääriä heilutellen.

Noin puolentunnin jälkeen pääsemme vihdoin neutraalille maaperälle. Kaikki tämä juokseminen oli jo jättänyt jälkensä meihin molempiin. Epätoivoissani teen viimeisen siirtoni; istun maahan ja totean, että minä en jaksa enää juosta, tee mitä teet. Sitten tapahtuu jotain, joka sai minut uskomaan korkeampiin voimiin: haiseva otus on saanut tapeekseen juoksemisesta ja kävelee tyynesti luokse, jonka jälkeen yritän säilyttää viimeiset itsetunnon rippeeni, kun kävelemme yhdessä kohti kotia.


Tätä sitten selittäessani saan kuulla, että lähes kaikki ihmiset joihin olen törmännyt ja joiden pihojen poikki olen juossut, ovat mun host-täteja ja -setiä. Kuulin myös, että jotain mun huutamisen valittuja paloja oli kantautunut ihan tänne asti. No tapansa kullakin, mutta uskon, että kaikille tuli nyt selväksi, että Aino on muuttanut kulmille.

Leivottiin korvapuusteja; moni puusti päältä kaunis, mutta harva yhtä pohjasta palanut. 

Voittajafiilis

Joskus on vaan hyva fiilis aamusta asti. Tanaan kavi juuri niin. Ei haittaa mitaan kun meri riehui ja veti meita pataan, mina selvisin ja nautin joka hetkesta!
Taydellista kirjoittamattajattamista en voi selittaa kuin saamattomuudella, valoa on kuitenkin nakyvissa! Tassa on kaynyt nyt vahan niinkuin mun postimerkkien ostossa: kahden kuukauden viive. Mutta don't worry, be happy!

Kapeita katuja ja heinaa seinassa

 Ja tassa tulee nyt tarinaa siita, mita tapahtui aamulla ennen Lissabonin suuria kaloja. Ja koko juttuhan pitaa tietenkin aloittaa lounaalla, jonka suhteen Portugalilaiset ovat hyvinkin tarkkoja. Juuri tassa yksi paiva tulin koulusta viiden aikaan aivan nalissani ja just kun paasin oikein syomisen makuun, mun host-sisko tulee paikalle ja katsoo mua todella epailevana ja kaymme seuraavanlaisen keskustelun:
-"What are you doing?"
-"Eating lunch, I'm really hungry."
-"Do you realize that no one does that in this hour."
-"Okay, but this is my late-lunch."
-"Lunch is eaten between 12-15."
-"Ok"

Lisaan tahan taman kuvan, jotta voitte hammentya kun mietitte
miten tuosta seinasta kasvaa heinaa.

Ja sitten ma jatkan syomista niin nopeaan kun vaan kykenen. On se kylla hyva, etta suomalaiset ei valita naista ajoista ihan niin hilkun paalle. Olin kylla yllattynyt kun mun "late-lunch" ei saavuttanut suurta suosiota, musta se oli nerokas.

No mutta takaisin asiaan ja lissaboniin. Tasta kuvasta voin valoittaa teille seuraavia seikkoja, tuo keltainen porkkanaraasteen tapainen on sipsiraastetta. Kylla, kuulit oikein. Taalla tuo on aivan yleista "perunaa". No mutta mikas siina, hyvaa on. Vaati vain alussa hieman totuttelua.
Tuo pieni piirakka oli oikein maukas ja sisalsi katkarapuja. Olen ottanut jo tavaksi, etta aina kun syon ulkona, tilaan suoraan suosiolla kalaa tai katkarapuja sisaltavia juttuja, silla taalla on tosi yleista laittaa kaikkeen "kylkijaisina" lihaa vaikka se olisikin "kasvisruokaa". Just tassa yksi paiva tilasin tonnikalaleivan ja joku meni pahasti vikaan, kun poytaan tullessa se olikin muuttunut nakki-pihvi-kinkku-leivaksi. Hei oikeasti ihmiset, tajuan etta jotkut tykkaa lihasta, mutta nakkeja, pihvi ja kinkkua samassa pienessa leivassa... Portugali on maana aika lihakeskeinen kuten voitte paatella. Kalaa taalla kylla syodaan ihan kiitettavasti ja siita olen iloinen (kaksi kertaa paivassa)!
Ja ainiin viela yksi asia, taalla kun syot ulkona: tilaa limonadia. Mahtavalta maistuu ja tunnet olevasi jalleen 5-vuotias, mikas sen parempaa.

 Paivan aikana meille tapahtui vaikka mita, jotain erityista mainitakseni voisin puhua vaikka siita, kun sadekuuron iskiessa Eve lahtee sadepaniikissa etsimaan oikoreittia sellaisen talon takaportista, jonka etuovella on kunniavartio kuin Buckinhamin palatsissa konsanaan. No ei siina sitten muuta kuin mina huudan etta hei eve, odota. Ei me taalta paasta. Ja siina vaiheessa poliisisetakin tajuaa etta Eve on ollut niin ovela, etta se on ohittanut ne ihan huomaamatta ja huutaa peraan. Mutta saatiin kuitenkin jaada niiden katokseen ja taytyy kylla sanoa etta Lissabonissa on mukavia poliiseja.

 Tuo katu oli jotenkin hirvittavan erilainen kaikista muista, mutta silti jotenkin ihan mahtava.

 

Hypattin ratikka-28:n kyytiin (se on legendaarinen Lissabonissa), mutta matka loppuikin ennen aikojaan, jolloin takaisin keskusaukiolle haahuillessamme loydettiin mahtavia pikkukujia ja uskomaton nakyma Lissabonin ylitse. Taidettiin varsinaisesti "eksya" (Even gps-puhelin esti meilta tuon taydellisen eksymisen mahdollisuuden, mutta oltiinpahan jossain minne suunnitelmat eivat meita olisi vieneet) tuon reissun aikana kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla loydettiin hienoimmat nakymat ja vahiten tallatut polut, suosittelemme siis lampimasti. Tuon kaupungin ytimen loytamisen jalkeen, tuntui jokseenkin kummalliselta tallata ydinkeskustaa ympari muiden turistien kanssa. Jos menet Lissaboniin, ota siis suuntima lahimmalle vuorelle (niita on useempia), kiipea sinne ja katso missa kujat nayttaa houkuttelevimmilta ja ala kavella, tai oikeastaan kiiveta, silla Lissaboni on taynna portaita.

 Lissaboni on ihanan varikas kaupunki, jossa yhdistyvat uusi ja vanha todella persoonallisella tavalla. Kaupungin henkeen myos selkeestikkin kuului vapaus ilmaista itseaan, vaikka tarralapulla seinassa, mika loi ikaankuin huumorin ketjuja, missa joku toinen oli saattanut aloittaa fraasilla seinassa jo vuosia sitten, mutta jota joku toinen jatkoi tana hetkena. Piristavaa oli se, etta silti en muista, etta jotain tohryja olisin nahnyt sen enempaa kuin vaikka jyvaskylassa. Vaan nimenomaan kaikki nuo Lissabonin varikkaat yksityiskohdat sopivat yhteen ja synnyttivat ikaankuin jatkuvasti uudistuvan tarinoiden verkon johon olisi voinut kaariytya ja uppoutua ihan totaalisesti.

 

 

Ja tassa oli varmaan Even lempikauppa, dream pills. Oiva osoitus siita, etta silla mita sa myyt, ei ole niin valia, kunhan sa myyt sen ovelasti. Periaatteessa tuolla kaupassa myytiin ylihintaista karkkia, jota sai tunkea muoviseen pilleripurkkiin, johon sai valita oman etiketin, jossa luki jotain ovelaa. Siella myytiin myos mm. karkki-"aitiyspakkauksia" ja karkkipurkkeja tuoreille vanhemmille yms.

Usein en ollut ihan taysin vakuuttunut siita, etta noista parvekkeista monikaan jaksaa enaa tosissaan vastustaa painovoimaa.

 





Pienet punaiset palopostit piristavat paivaa aina niin kummasti.

 Elamaanne helpottaakseni jaan teille mun ajatuksia taman kuvan takana. Pointti on se, etta Lissabonissa taloissa on paljon koloja, jotka ovat maantasossa. Siina sitten rupesin pohtimaan, etta taalla, kuten muissakin euroopan vanhoissa kaupungeissa on varmastikkin helppoa elaa hiirena, silla kaikkialle paasee suht helposti.

Olin varma, etta toi oli hullun cool metron sisaankaynti,
mutta mita viela. Se olikin miestenvessa.

 Koeajettiin myos metro, mika oli tosi selkea ja hyvin organisoitu. Heratettiin siina samalla myos kummastusta kanssamatkustajissa, silla oltiin selkeasti liian innokkaita, etta oltaisiin voitu olla siististi cool. Oltiin siis vaan turisteja jostain maalta.

 Taman kuvan pointti on kuvata teille portugalilaista logiikkaa. Minne pystytetaan uusi hifistely ravintola, no tietenkin kulmakunnan jaatavimman rotiskon alakertaan koska siella saastaa vuokrassa.



Lissabonin suuret kalat

 

 

Tyylilleni uskollisena raportoin taas pari viikkoa myohassa, siita mita tapahtui kun mina ja Eve lahdettiin Lissaboniin. Koska koko matkalta kertyi varmasti parisataa kuvaa, alkaa katsoko pahalla kun en osannut valita. Iltapaivaa vietettiin Lissabonin Marinariumissa, mika oli aivan uskomaton ja vailla loppua. Aina kun meista tuntui, etta nyt sen on pakko loppua, loydettiin uusi valtameri tutkittavaksi. Se oli juuri sellainen paikka, mihin varmasti ostaisin jonkun vuosilipun mikali Lissabonissa asuisin. Voin vaan kuvitella miten rentouttavaa siella olisi istua ja uppoutua ymparoivaan sinisyyteen. Siella oli niita uskomattomia pienia soppia, johon eksyi vahingossa ja joissa olisi helposti voinut istua vaikka koko sunnuntain. Yksi naista sopista oli pieni huone jossa oli sohva. Ei tassa sinallaan mitaan ihmeellista, mutta kun kerron, etta seinat ja katto olivat lasia seka, etta se varjo joka laskeutui paanpaalle, aiheutui jattilaismaisesta siestaa viettavasta rauskusta, tekee siita sohvasta yhden parhaista sohvista missa olen koskaan saanut ilon istua. Ja mun onnesta teki taydellisen pieni kiinalainen mies mika oli serkeesti rakastunut siihen ja esitteli sita meille varsin innoissaan. Siina oli sita nimenomaista kulttuurien kohtaamista kun kiinalainen ja suomalainen katsovat rauskun kurkkuun portugalissa.

 

Sanon jo tassa vaiheessa, etta koska kaikki kuvat on otettu ilman salamaa, mun kameralla oli suuria vaikeuksia. Tasta johtuen naista kuvista nakyy nimenomaan se kuuluisa "kokonaisuus", ja joskus ei oikein sitakaan. Onnisuin kuitenkin loytamaan sielta pari niin hidasta kalaa, etta niista sain jo ihan varteenotettavia valokuvia.



Tassa yksi kooma-kala joka mollotti samassa paikassa ainakin 10 minuuttia, ehka se kyttasi saalista.

Ja tassa toinen samanlainen.

Siella asusti myos merisaukkoja, joilla ei selkeestikkaan ollut jaykkyytta lonkissa, eika senkummemmin kiire minnekkaan. Mutta mitapa sita turhaan hontyilemaan kun kaikki tuijottaa yhta ihmeissaan, teit mita ikina tykkaatkaan.

Tama nimenomainen siipisimppu osasi ottaa yleisonsa. Ja mureena vaan mollottaa taustalla suu auki.

Koko "nayttely" oli jaettu eri osastoihin joissa oli mm. kaikki valtameret, vesilintuja, vesinisakkaita seka matelijoita. Mun suosikkiosasto oli kylla ihan selkeesti sammakot. Niissa on vaan jotain hankalasti selitettavaa charmia. Sammakko-osastolla oli myos komea vahtija/tyontekija joka olis varmasti voinut opettaa mulle sammakoiden sielunelamaa, niin patevalta se naytti. Olin vaikuttunut.
Uskon kylla etta osaltaan just henkilokunnan suuren maaran takia ihmiset kayttaytyi
tosi asiallisesti ja vahti toisiaan, mika vaan kelpaa mulle. Oon nahnyt ihan tarpeeksi arsyttavia tyyppija hesan sealifessa, jotka kokee tarpeelliseksi tunkea karvaiset sormensa kala-altaaseen tai molyta kuin viritetty mopo.
Mopoista puheen ollen, oon huomannut etta taalla on hirvittavan suosittua ajaa motocrossia. Erityisesti tossa pienessa lahikaupungissa nakee niita motocross ukkoja ihan jatkuvalla syotolla, kuma kylla taalla Portugalissa motocross on +27.v laji, ja aikamonet on palvikaljuja jo. Harmi sinallaan silla lauantaisin kun kayn surffaamassa, hengailen semmosella huoltoasemalla jonne ne aina paryyttaa tankkaamaan moponsa tayteen.

Suurta kummastusta aiheutti se,
etta varmasti 90% kaikesta "elavasta mutta paikallaan pysyvasta"
oli oikeesti feikkia. Tosi harvat kasvustot tai meritahdetkaan oli aitoja.

Nama merivuokot sensijaan oli hyvinkin aitoja. 

Siina oli muuten muutamat sakarat.

Kun oon tassa asiaa pohtinut, niin meduusat on taysin aliarvostettuja olentoja. Miksi hommata akvaario Nemoineen, kun voit hommata muutamat meduusat ja paihitat naapurisi kala-altaat aivan varmasti. Noitten meduusojen leijailua katsellessa saattoi saada kasityksen milta tuntuu tehda jotain ikuisuus.

Kylla muakin ketuttais olla aikuiseksi kasvanut aksolotli.

 

 Lissabonissa ensimmaista kertaa tapasin pingviineja ja ne oli juuri niin hauskoja kun oon aina kuvitellutkin. Niille oli myos viilennetty yksi osasto kokonaan ja noita kallioita peitti paikoitellen keinotekoiset jaalautat, mikali paasi tunteet kuumenemaan liiaksi.



Tassa selkeesti just sita tunteiden kuumenemista.
No eivatpahan stressanneet.

Spot the penguing.

 

Nuo yllaolevat linnut huusi niin kauheasti, etta luulin jo kuulevani harhoja. 



Mahtava sandaalikala, yks mun suosikeista. Mutta ei kuitenkaan se kaikkein hienoin, nimittain loysin tuota mun ylivoimaisen suosikin kalojen joukosta: sunfish. Jos ikina olet niin onnekas etta kyseisen kalan joskus naet, niin olet nahnyt yhden maailman suurista ihmeista. Ja nimenomaan suurista, silla ne voi kasvaa aivan jattimaisiksi! En ymmarra vouhotusta haista ja muista, kun tuommoisiakin merissa uiskentelee.


Sunfish

Nama kilpikonnat hengaili suhteelisen masentuneena tuossa samassa paikassa koko kierroksen ajan.

Taa suihkulahde suihkautteli valtavia vesipatsaita satunnaisin valiajoin ja odotin niin kauan, etta saisin kuvan yhdesta, mutta se taas odotti aina juuri niin kauan, etta olin juuri kaantanyt selkani. Pahus.



Kun jalat muusina istuttiin even kanssa tuolla rantaraitilla ja katsottiin horisonttia, oli pilvet niin kauniit etta harvoin nakee.




Illan kruunasi viela maailman oudoin tanssi-performanssi, jonka nahneena voin sanoa, etta vaikkei koskaan ole mahdollista nahda kaikkea, niin siina perfomanssissa nain kylla melkein kaiken mita voi tapahtua. Joulukuuset pyorivat, ihmiset ampuivat jalkojaan, kasiaan,korviaan, varpaitaan ja toisiaan lelupistooleilla, polttivat mikrofonin retkikeittimella, soittivat syntikkaa tikkaiden paassa. Kaiken kruunasivat tanssivat miehet balettihameissa ja puvuntakeissa.

Ja tuonne esitykseenhan meilla kutsu kavi vasta illalla, joten saavuttiin sinne sananmukaisesti "sellaisena kuin olet". Molemmista nakyi etta ollaan kavelty koko paiva, kastuttu kahdesti ja etta oltiin kovasti suihkun tarpeessa. Ajateltiin siihen sitten, etta ei se nyt sinallaan, mutta paikanpaalla ihmiset oli niin cooleja jakkupuvuissaan ja designer korkkareissan, etta kyllahan kieltamatta mun lenkkarit hieman hyppasi silmille. Onneksi loydettiin kuitenkin yksi tarjoilija edes jolla oli myos lenkkarit, vahan keventi sydanta.